14.2.2017 - Kolmen kosketinsoittimen projektista

Matias Häkkinen soittaa Korson kirkossa kolmen konsertin sarjassa J.S. Bachin teoksia Gustav Leonhardtin sovituksina. Ensimmäisessä konsertissa 25.2.2017 hän soittaa klavikordia. Konserttiohjelma kaikissa konserteissa sama, mutta soitin vaihtuu. Muut konsertit ovat 4.3. (urut) ja 15.4. (cembalo).

Klavikordi on kaikista kosketinsoittimista herkin ja hiljaisin. Se on myös niistä vähiten kone, eli soittaja on kaikkein läheisimmässä ja suorimmassa kontaktissa soittimen äänentuottomekanismiin, joten klavikordilla on siis mahdollista muotoilla musiikkia kaikista kosketinsoittimista tarkimmin ja hienosyisimmin. Klavikordi on myös ainoa kosketinsoitin, jolla on mahdollista vaikuttaa soivan äänen muotoon sen syttymisen jälkeen. Tämä mahdollistaa aivan omanlaisiaan fraseerauksia ja mm. vibraton käytön.Klavikordi on erittäin pieniääninen soitin, joten tämä konsertti vaatii yleisöltäkin tavallista enemmän keskittyneisyyttä ja hiljentymistä. Konsertin kesto on jonkin verran alle tunnin.

Pari vuotta sitten edesmennyt Gustav Leonhardt oli 1900-luvun merkittävimpiä kosketinsoittajia ja vanhojen soitinten ja musiikin uudelleenlöytämisen suuria pioneereja 1950-luvulta alkaen. Hänen jäämistöstään julkaistiin viime syksynä albumillinen Johann Sebastian Bachin musiikkia sovitettuna kosketinsoittimelle. Sovituksensa sai suuri osa Bachin soolosello-, -viulu- ja -huilumusiikista, joihin hän siis täydensi "puuttuvat" stemmat yksiäänisten melodioiden ympärille. Vaikkei kosketinsoitinrepertoaari ole varsinaisesti suppea, on ollut suuri ilo päästä tutustumaan näihin superklassikoihin myös itse oman soittimen kautta soittamalla.

Näiden sovitusten lisäksi palaan juurilleni. Soitan kaikissa konserteissa kaikki Bachin kaksiääniset inventiot. Ne ovat useimmille pianonsoittoa vähänkään pidempään harrastaneille tuttuja kappaleita, jotka on sävelletty alun perin 1720-luvun tienoilla harjoituskappaleiksi säveltäjän omille oppilaille. Ne olivat lempikappaleitani n. 25 vuotta sitten, mutten ole pariinkymmeneen vuoteen soittanut niitä käytännössä kertaakaan edes läpi. Niitä esitetään muutenkin konserteissa melko harvoin, vaikka niiden musiikillinen sisältö, kiinnostavuus ja kauneus ovat aivan erinomaiset! Nykyisin käytetyssä järjestyksessään (koskettimistolla askel kerrallaan nousten C:stä alkaen) soitettaessa nämä pienet jalokivet antavat euroviisumodulaatio-tyyppisen löylyä lisää -efektin, kun useimmat kappaleet alkavat edellistä puolikaan sävelaskeleen ylempää.

Eri soittimilla on erilaisia vahvuuksia ja heikkouksiakin. Se vaikuttaa tempoihin, fraseeraukseen ja äänimaailmoihin monella tavalla. Tämä projekti on ollut äärimmäisen antoisa prosessi jo ennen yhtäkään konserttia. Nyt on konserttien aika. Tervetuloa tutkimusmatkalle!

OHJELMA

Johann Sebastian Bach (1685-1750):

Sonaatti sooloviululle g-molli BWV 1001 (sovittanut kosketinsoittimelle Gustav Leonhardt)

Kaksiääniset inventiot BWV 772-786

Partita soolosellolle c-molli BWV 1011 (sovittanut kosketinsoittimelle Gustav Leonhardt)

Sama ohjelma kolmella soittimella

Klavikordi ja suora kosketus ääneen

Sarjan ensimmäinen soitin on klavikordi. Sen ääni syntyy, kun koskettimen takaosassa oleva metallinen tangentti osuu kieleen. Tangentti jää kosketuksiin kielen kanssa koko äänen soimisen ajaksi. Soittajan sormen ja soivan kielen välissä on siis hyvin vähän tavaraa, ja jokainen kosketuksen muutos vaikuttaa suoraan ääneen.

Klavikordilla äänen voimakkuuteen voidaan vaikuttaa kosketuksella. Soivaa ääntä voidaan myös elävöittää koskettimen painetta vaihtelemalla. Tällä tavoin syntyvää vibratoa kutsutaan bebungiksi. Sävelen alkamisen jälkeen tapahtuva muotoilu erottaa klavikordin muista perinteisistä kosketinsoittimista. Cembalossa kieli näpätään ja pianossa vasara irtoaa kielestä lyönnin jälkeen. Uruissa äänen tuottaa ilmavirta, joka pysyy päällä niin kauan kuin kosketinta pidetään alhaalla. Klavikordilla sormi säilyttää koko ajan fyysisen yhteyden ääntä tuottavaan tapahtumaan.

Tämä tekee soittimesta hyvin tarkan. Samalla se on armoton tavalla, joka alkaa nopeasti tuntua henkilökohtaiselta. Klavikordi ilmoittaa varsin suoraan, jos sormien paino ei ole tasapainossa, jos toinen stemma jää ilman suuntaa tai jos fraasi perustuu lähinnä soittajan hyvään tahtoon. Se ei juuri auta peittämään mitään. Toisaalta sillä voi erottaa kaksi samanaikaista ääntä toisistaan erittäin hienovaraisesti ja rakentaa niiden välille dynamiikkaa, jännitettä ja erilaisia puhetapoja.

Soitin on erittäin hiljainen. Korson kirkossa klavikordikonsertti vaatii siksi myös yleisöltä tavallista tarkempaa kuuntelemista. Tässä tapauksessa yleisön keskittyminen vaikuttaa konkreettisesti siihen, kuinka paljon musiikista voidaan kuulla. Pienetkin äänet salissa asettuvat helposti samaan mittakaavaan soittimen kanssa. Käsilaukun vetoketju voi saada yllättävän näyttävän soolon, ja tekninen ulkoilutakki saattaa osoittautua äänenvoimakkuudeltaan kokonaiseksi puhallinorkesteriksi.

Klavikordin kuuntelemiseen ehtii kuitenkin mukautua. Kun korva lakkaa odottamasta suurempaa ääntä, soittimen mittakaava alkaa tuntua luontevalta. Äänten syttymisestä, niiden välisistä eroista ja yksittäisten riitasointujen painosta tulee tavallista selvempiä. Tällainen kuunteleminen voi olla hyvin intensiivistä, vaikka äänenpaine pysyy vaatimattomana.

Leonhardt sovittajana

Ohjelman laajemmat teokset ovat Gustav Leonhardtin sovituksia Bachin sooloviulu- ja soolosellomusiikista. Leonhardt oli 1900-luvun merkittävimpiä vanhan musiikin kosketinsoittajia, opettajia ja kapellimestareita. Hänen työnsä vaikutti ratkaisevasti siihen, miten cembaloa, urkuja ja historiallista esittämiskäytäntöä alettiin käsitellä 1900-luvun jälkipuoliskolla.

Leonhardt täydensi Bachin yksiäänisten soolosoitinteosten ympärille bassoja, sisä-ääniä ja kontrapunktisia linjoja. Sana yksiääninen on tässä tapauksessa hieman petollinen, sillä Bachin viulu- ja selloteokset sisältävät jo alkuperäisessä muodossaan runsaasti moniäänistä ajattelua. Yksi soitin soittaa välillä useita ääniä yhtä aikaa, mutta usein harmonia ja äänten jatkuminen syntyvät kuulijan muistissa. Melodia voi vaihtaa nopeasti rekisteriä niin, että sen sisällä hahmottuu useita eri stemmoja. Leonhardt ottaa nämä vihjeet vakavasti ja kirjoittaa niiden ympärille kosketinsoittimella toteutettavan moniäänisen kudoksen.

Sovituksissa on rohkeutta, joka sopii hyvin Bachin omaan musiikilliseen ympäristöön. Teoksia siirrettiin 1700-luvulla soittimelta toiselle varsin käytännöllisesti. Bach sovitti sekä omaa että muiden musiikkia ja muokkasi teoksia uusiin käyttötarkoituksiin. Myös tämän konserttisarjan teoksilla on oma sovitushistoriansa. G-molliviulusonaatin fuugasta tunnetaan urkuversio, ja c-mollisellosarjasta Bach teki myöhemmin luutulle tarkoitetun version.

Leonhardtin sovitukset eivät pyri korjaamaan Bachin alkuperäisiä teoksia. Niistä ei puutu stemmoja siinä mielessä, että viulu- tai selloversio olisi keskeneräinen. Sovitukset esittävät yhden perustellun mahdollisuuden kuulla ja soittaa teoksiin sisältyvää harmoniaa ja moniäänisyyttä. Paikoin tuloksena on vaikutelma kokonaan uudesta Bachin kosketinsoitinteoksesta. Toisissa kohdissa alkuperäinen viulu- tai sellolinja säilyttää hyvin selvän asemansa, ja Leonhardtin lisäämät äänet muodostavat sen ympärille kehikon.

Näitä teoksia on ollut ilo lähestyä oman soittimen kautta. Kosketinsoittimille sävellettyä ohjelmistoa riittää muutenkin enemmän kuin yksi ihminen ehtii elämänsä aikana soittaa, joten mistään todellisesta materiaalipulasta ei ole kysymys. Sooloviulu- ja soolosellosarjat ovat kuitenkin sellaisia musiikillisia peruskiviä, joihin kosketinsoittaja tavallisesti tutustuu kuuntelemalla, lukemalla partituuria tai säestämällä jonkin muun teoksen yhteydessä. Leonhardtin sovitukset tuovat ne sormien alle. Silloin jokainen harmonia, äänenkuljetus ja kadenssi täytyy ratkaista fyysisesti.

Kolmen soittimen erot tulevat näissä sovituksissa erityisen selvästi esiin. Klavikordilla moniäänisyyttä voi muotoilla äänten keskinäisen dynamiikan avulla. Cembalolla rakenne hahmottuu artikulaation, ajoituksen ja äänten pituuksien kautta. Uruilla stemmat voivat saada toisistaan poikkeavat rekisterivärit, ja pitkä ääni muuttaa harmonian ajallista käyttäytymistä. Sama lisätty sisä-ääni voi yhdellä soittimella olla lähes huomaamaton vivahde ja toisella kokonaisen fraasin suuntaa määräävä tekijä.

Inventiot takaisin ohjelmistoon

Leonhardtin sovitusten välissä soitan kaikki Bachin viisitoista kaksiäänistä inventiota BWV 772–786. Ne olivat lempikappaleitani noin 25 vuotta sitten, mutta sen jälkeen en ole soittanut niitä käytännössä kertaakaan edes kokonaan läpi. Tämä kertoo ehkä jotakin muusikon suhteesta nuoruuden ohjelmistoonsa. Jotkin kappaleet kulkevat mukana koko ajan, toiset päätyvät vintille yhdessä koulutodistusten, rikkinäisten johtojen ja täysin käyttökelpoisen mutta tuntemattomaan laitteeseen kuuluvan laturin kanssa.

Inventiot ovat tuttuja useimmille vähän pidempään pianonsoittoa harrastaneille. Bach laati niistä varhaisia versioita vanhimmalle pojalleen Wilhelm Friedemannille tarkoitetun nuottikirjan yhteyteen 1720-luvun alussa. Vuonna 1723 valmistuneen kokoelman esipuheessa Bach kuvaa niiden opetuksellisia tavoitteita varsin täsmällisesti. Niiden avulla oli tarkoitus oppia soittamaan kaksi stemmaa selkeästi, kehittelemään musiikillisia ajatuksia, saavuttamaan laulava soittotapa ja saamaan tuntumaa säveltämiseen.

Harjoituskappaleen asema on ollut inventioille sekä hyödyksi että haitaksi. Niitä soitetaan paljon opetuksessa, koska ne ovat erinomaisia kahden itsenäisen stemman hallinnan harjoituksia. Konserteissa niitä kuulee verrattain harvoin, vaikka niiden musiikillinen sisältö on poikkeuksellisen tiivis ja monipuolinen. Jokaisessa inventiossa on pieni määrä selvästi tunnistettavaa aineistoa, jota Bach siirtää, kääntää, jäljittelee ja kuljettaa sävellajista toiseen. Kahden äänen tekstuurissa ei ole ylimääräistä pehmustetta. Molemmat stemmat osallistuvat rakenteeseen koko ajan.

Inventiot sopivat tämän sarjan koeaineistoksi erityisen hyvin, koska niiden rakenne on läpinäkyvä. Kun soittimen ominaisuudet muuttavat artikulaatiota tai stemmojen keskinäistä suhdetta, muutos kuuluu heti. Klavikordilla oikea ja vasen käsi voivat puhua toisilleen hyvin erilaisin painoin ja sävyin. Cembalolla niiden välinen keskustelu rakentuu ennen kaikkea ajoituksen ja artikulaation avulla. Uruilla kaksi stemmaa voidaan sijoittaa eri äänikerroille, jolloin niiden välinen ero muuttuu lähes orkesterilliseksi. Toisaalta ne voidaan soittaa yhdellä sormiolla samalla rekisterillä, jolloin haasteena on saada kaksi linjaa säilyttämään itsenäisyytensä pitkässä ja tasaisessa urkuäänessä.

Inventiot kuullaan nykyisin tavallisesti järjestyksessä, joka etenee C-duurista eri duuri- ja mollisävellajien kautta h-molliin. Peräkkäisten kappaleiden sävellajit nousevat usein, vaikka nousu ei tapahdukaan aivan järjestelmällisesti puolisävelaskel kerrallaan. Kokonaisuudessa on silti paikoin tuttu viimeisen kertosäkeen vaikutelma. Edellinen kappale päättyy, seuraava aloittaa hieman ylempää ja musiikki saa taas lisää virtaa. Euroviisuissa tähän lisättäisiin tavallisesti taustalaulajat, tuulikone ja laulajan viime hetkellä paljastuva hopeinen vaatekappale. Bach selviää kahdella stemmalla.

Mitä soitin muuttaa?

Soittimien vertailussa huomio kiinnittyy helposti sointiväriin. Klavikordi kuulostaa hiljaiselta ja läheiseltä, cembalo kirkkaalta ja näppäillyltä, urut suurelta ja jatkuvalta. Sointiväri on kuitenkin vasta lähtökohta. Olennaisempaa on, millaisia musiikillisia ratkaisuja äänen syntymistapa tekee mahdollisiksi.

Klavikordin ääni reagoi kosketuksen painoon ja sammuu suhteellisen nopeasti. Soittajan on rakennettava pitkä linja peräkkäisten pienten äänten yhteydestä. Samalla yksittäisten äänten voimakkuuserot mahdollistavat moniäänisyyden hienon muotoilun. Tempo saattaa asettua melko rauhalliseksi, koska soittimen pienet erot tarvitsevat aikaa kuuluakseen.

Cembalossa ääni syntyy kielen näppäyksestä. Yksittäisen äänen voimakkuutta ei voi säädellä samalla tavalla kosketuksen voimalla. Fraasi rakentuu äänten pituuksista, artikulaatiosta, agogiikasta ja siitä, kuinka samanaikaiset äänet asetetaan toistensa suhteen. Cembalon nopeasti vaimeneva ääni voi tehdä musiikista rytmisesti hyvin aktiivista. Hiljaisuus äänten välissä kuuluu osana fraseerausta.

Uruissa ääni jatkuu muuttumattomana niin kauan kuin kosketin on painettuna. Tämä tekee äänen lopettamisesta yhtä tärkeän tapahtuman kuin sen aloittamisesta. Kirkon akustiikka pidentää ääntä edelleen, joten peräkkäiset harmoniat voivat sekoittua toisiinsa, ellei artikulaatiota soviteta tilaan. Rekisterit vaikuttavat stemmojen painoon ja musiikin mittakaavaan. Sellainen kuvio, joka klavikordilla kuulostaa lähes yksityiseltä puheelta, voi uruilla saada aivan toisenlaisen rakenteellisen aseman.

Myös tempo muuttuu soittimen mukana. Nopeus ei ole partituurissa irrallinen numero, joka toteutetaan samalla tavalla kaikissa olosuhteissa. Tempo liittyy äänen kestoon, tilan akustiikkaan, artikulaation selvyyteen ja musiikillisten tapahtumien havaittavaan määrään. Klavikordin nopea kuvio voi tarvita enemmän aikaa, jotta sen pienet dynaamiset erot ehtivät hahmottua. Cembalolla sama kuvio voi sietää suurempaa nopeutta, koska äänten alukkeet erottuvat tarkasti. Uruilla suuri tila ja pitkä jälkikaiku voivat puolestaan vaatia väljyyttä aivan toisesta syystä.

Tämän vuoksi jokainen konsertti on oma esityksensä. Ensimmäisessä konsertissa syntyneitä ratkaisuja voi käyttää havaintoina seuraavaa varten, mutta niitä ei voi yksinkertaisesti siirtää soittimelta toiselle. Sama sormituskin saattaa saada uuden merkityksen, koska koskettimiston mitat, kosketuksen syvyys ja vastus muuttuvat. Musiikki säilyy tunnistettavana, vaikka sen sisäinen painotus järjestyy joka kerta uudelleen.

Vanhojen soitinten kanssa työskentelyssä juuri tämä on minusta tärkeää. Historiallinen tieto antaa mahdollisuuksia ymmärtää musiikin kieltä ja käyttötarkoitusta, ja historiallinen väline tuo tuon tiedon soivaan käytäntöön. Soitin ei anna automaattisesti oikeita vastauksia. Se esittää kysymyksiä, joita nykyisellä välineellä ei ehkä tulisi kysyneeksi.

Kolmen konsertin jälkeen tuskin voidaan julistaa, millä soittimella Bach toimii parhaiten. Sellaista tulosta en oikeastaan odotakaan. Kiinnostavampaa on kuulla, mitä kukin soitin tekee näkyväksi ja mitä se jättää taka-alalle. Klavikordi voi tuoda esiin äänten väliset pienet painoerot, cembalo rytmisen rakenteen ja urut pitkien linjojen sekä harmonisen arkkitehtuurin mittakaavan. On yhtä lailla mahdollista, että jokin asia toimii odotusten vastaisesti. Sitä varten kokeita tehdään.

Konsertin kesto on hieman alle tunti. Ensimmäisessä konsertissa klavikordin ääni tarvitsee ympärilleen tavallista enemmän hiljaisuutta. Muissa konserteissa urut ja cembalo pärjäävät jo paremmin vetoketjuja ja yskänpuuskia vastaan, vaikka niidenkään erikseen haastaminen ei ole välttämätöntä.

Tervetuloa kuuntelemaan sama ohjelma kolme kertaa. Yhteenkin konserttiin saa tulla.