Mikä musiikkiala? - Vallasta ja vastuusta

Helsingin Sanomien sunnuntaina julkaistun haastattelun otsikko on voimallinen. ”Koko musiikkiala kärsii siitä, että valtaa pitävät lähinnä miehet.” (HS 13.9.2026) Musiikkivaikuttaja Maiju Talvisto puhuu jutussa musapäälliköistä, buukkaajista, artisteista, kiertueista, valo- ja äänitekniikasta, musiikkituotannosta, radiosoitosta ja algoritmeista. Hänen oma pitkä ja laaja työkokemuksensa ja näkemyksensä on kertynyt mm. Flow-festivaalin artistituotannosta, konsulttitehtävistä ja järjestökentälltä.

Otsikon väittämä asiaintila ei todennäköisesti ole ihan näin yksinkertainen. Minkälaisesta vallasta todella on kyse? Pitävätkö sitä valtaa todella "lähinnä miehet"? Johtuuko mainittu musiikkialan kärsimys tosiaan nimenomaan miessukupuolta edustavista johtajista? Vai onko kyseessä jokin muu kokonaisuus erilaisia muuttujia ja ilmiöitä?

Eikä tässä vielä kaikki. Se mitä jutussa kutsutaan “koko musiikkialaksi” on osa musiikkialaa, käytännössä lähinnä kaupallisen musiikin ympärille rakentunut maailma. Suomi on monessa mielessä musiikkimaailman merkittäviä keskuksia, monella musiikin osa-alueella kokoaan merkittävästi suurempi. Toimijoita on paljon ja koko maan kattavasti, on musiikkiopistot, konservatorioita, muita oppilaitoksaia, Sibelius-Akatemia, monenlaisia ammattiorkestereita, Kansallisooppera, lauluyhtyeitä, kuoroja, vaskiyhtyeitä, kamarimusiikkikonserttisarjoja, avantgardea, elektroakustiikkaa, improvisaatiota, esitystaidekonsertteja, musikaalia, oopperaseurueita, kesäfestivaaleja, harrastusyhdistyksiä ja kattojärjestöjä sekä muita musiikkiorganisaatioita, klassista, kansanmusiikkia, jazzia, kokonaisia ekosysteemejä. Niissä työskentelee intendenttejä, rehtoreita, dekaaneja, toiminnanjohtajia ja toimitusjohtajia, jotka johtavat toimintaa, henkilöstöä ja taloutta. He kantavat myös vastuun organisaatioidensa toiminnasta. Jos puhutaan koko musiikkialan vallasta, nämä ihmiset ja heidän edustamansa musiikin lajit pitäisi jotenkin saada mukaan kuvaan “koko musiikkialasta” ja vallanpitämisestä sillä. Tällä kertaa ainoa maininta vaikkapa klassisen musiikin varsin laajalta kentältä oli linkki joidenkin vuosien takaiseen Helsingin Sanomien juttuun Taideyliopiston häirintätapauksista. Sibelius-Akatemian häirintätapausten käsittely on tietenkin itsessään perusteltua. Se ei kuitenkaan anna kuvaa klassisen musiikin nykyisistä johtamisrakenteista.

Suomessa on tunnistettu musiikkialan sukupuolijakaumia ongelmaksi ja niiden muuttamiseksi on tehty tutkimusta, institutionaalisia linjauksia sekä nimenomaisesti naisille, tytöille ja muunsukupuolisille kohdennettuja tai heitä priorisoivia interventioita. Myös musiikkialan omissa yhdenvertaisuusselvityksissä on viime vuosina raportoitu muutosta numeraalisesti tasaisempaan suuntaan, vaikka eri mittarit antavat alan sukupuolijakaumasta varsin erilaisia kuvia.

Helsingin Sanomain jutussakin mainittu Music Finlandin vuoden 2017 esiselvitys tarkasteli 1 914 työpaikkaa ja luottamustehtävää musiikkialan järjestöissä, yrityksissä, orkestereissa, festivaaleilla ja korkeakoulutuksessa. Hallitukset ja varsinkin niiden puheenjohtajuudet olivat miesvaltaisia. Esimerkiksi orkesterien intendenteistä sen sijaan yli 60 prosenttia oli naisia. Festivaaliorganisaatiot olivat (koko) henkilöstöiltään selvityksen ainoa naisvaltainen sektori. Nykyinen orkesterikenttä näyttää edelleen samansuuntaiselta. Esimerkkinä vallankäyttäjistä vaikkapa Suomen Sinfoniaorkesterit ry:n vuoden 2026 hallituksessa olevista kahdeksasta intendentistä kuusi on naisia. Jutun kommenteissa eräs lukija oli laskenut julkisesti saatavilla olevien tietojen perusteella Kansallisoopperan (ja -baletin, kirj.huom.) ja kahdentoista “suurimman” orkesterin intendentit johtajat ja päätyi yhdeksään naiseen, kolmeen mieheen ja yhteen avoimeen tehtävään.

Valta kuulostaa helposti mukavalta ja houkuttelevalta. Se voidaan kokea ansaituksi monella tavalla, kuten vaikkapa kokemuksen, osaamisen ja pätevyyden tai muiden meriittien kautta. Sitä saadaan, saavutetaan, jaetaan ja pidetään. Siihen liittyy asema, titteli, arvostus, näkyvyys ja mahdollisuus päättää asioista. Moni myös nauttii vallan tunteesta erilaisissa tilanteissa ja rooleissa. Näistä lähtökohdista on ymmärrettävää ajatella, että vallan jakautuminen tarkoittaa jonkin yksiselitteisesti positiivisen ja tavoiteltavan hyödykkeen jakautumista.

Johtamistyössä muodollisen vallan mukana tulee raskas kuorma vastuuta. Joku suunnittelee toimintaa pitkäjänteisesti ja kaikkien osapuolten toiveita ja tarpeita kuunnellen ja yhteen sovitellen. Joku laatii ja joku hyväksyy budjetin ja pyrkii siten mahdollistamaan toiminnan olemassaolon ja vastaa siitä, kun rahat eivät riitä. Joku kuuntelee kritiikin sekä organisaation sisältä että yleisöltä, yhteistyökumppaneilta ja julkisuudelta. Joku joutuu kertomaan työntekijälle ikäviä asioita. Joku ratkaisee riidan, johon ei ole olemassa kaikkia tyydyttävää ratkaisua. Joku allekirjoittaa sopimukset ja kantaa seuraukset vielä vuosien päästä. Joku joutuu tekemään päätöksen, kun muut mieluummin jättäisivät sen tekemättä. Ja kun kaikki menee hyvin, suuri osa tästä työstä jää näkymättömäksi. “Joku hoitaa.”

Siksi vallasta keskusteltaessa pitäisi puhua myös halusta ja valmiudesta ottaa vastuuta. Johtamistehtäviä ei oikeasti täytetä ainoastaan sillä perusteella, kenelle jokin suljettu yhteisö tai joku kuvitteellinen tai todellinen konklaavi suostuu antamaan valtaa. Ihmisten halukkuus ottaa pitkäaikaista henkilö-, talous- ja työnantajavastuuta vaihtelee. Tätäkin olisi mahdollista tutkia sen sijaan, että vallan oletetaan olevan hyödyke, jonka puuttuminen osoittaa jonkun tai jonkin estäneen pääsyn sen äärelle.

Samasta syystä johtajien sukupuolesta on vaikea päätellä työyhteisön laatua. Naisvaltainen tai -johtoinen organisaatio voi olla hyvä tai huono työpaikka siinä missä muutenkin rakentuneet. Yhdenvertaisuutta julkisesti edistävät projektit tai yhteisöt eivät nekään ole suojassa valtakamppailuilta, henkilöstöriidoilta, epäselviltä toimintatavoilta ja huonoa vallankäyttöä koskevilta syytöksiltä. Esimerkiksi koulutus-, kulttuuri- ja järjestöaloilla tunnetaan varmasti riittävän hyvin huono johtaminen, suosikkijärjestelmät, ulossulkeminen, työpaikkakiusaaminen ja henkilökohtaisiksi vuosikausien kaunoiksi muuttuvat konfliktit.

Johtajan ja muiden näkyvien vallankäyttäjien sukupuoli on helppo tilastoida. Hyvää vallankäyttöä tai jakautumista on vaikeampi mitata. Ulospäin tai paperilla esimerkillinen organisaatio voi olla sisäisesti julma, ja jonkun mielestä kankealta ja vanhanaikaiselta, "tunkkaiselta" kuten nykyään sanotaan, näyttävä organisaatio voi toimia hyvin kaikkien osallisten mielestä. Organisaation strategioista, missioista, visioista tai arvopuheesta ei vielä voi päätellä, miten valtaa arjessa käytetään. Valtaa käytetään lopulta ihmisten välillä, ja siihen kuuluvat samat kunnianhimot, lojaalisuudet, kilpailut, ystävyydet, kateudet, pelot ja henkilökohtaiset ristiriidat riippumatta siitä, millaisia periaatteita organisaation kertoo noudattavansa.

Jutussa annetaan myös kuva naisista miesten assistentteina, "sihteereinä". Monissa suomalaisissa musiikkiorganisaatioissa toiminnanjohtajat ja hallinnolliset johtajat ovat naisia. Jos toiminnanjohtaja vastaa taloudesta, henkilöstöstä ja toiminnan jatkuvuudesta, on vaikea nähdä häntä miesten päätöksiä toteuttavana sihteerinä. Hän käyttää organisaatiossa aivan konkreettista valtaa ja kantaa siihen kuuluvaa vastuuta. Edes komealta kalskahtava taiteellisen johtajan tehtävä ei käsittääkseni juuri missään organisaatiossa (ainakaan enää) ole mikään arjen hallinnosta erillinen omien taiteellisten visioiden ja haaveiden toteuttamisen paikka, vaan arjen hallinto- ja tuotantotyössä tiukasti mukana oleva tehtäväkenttä. Myös valo- ja äänitekniset tehtävät ovat ammatteja, joiden sukupuolijakaumaa voidaan tutkia erikseen. Niiden niputtaminen johtamisvallan kanssa saman vallan käsitteen alle vaatii kuitenkin perustelun.

Monet kysely- ja muut tutkimukset ja niiden julkinen analyysi ovat pitkään näyttäneet sellaista suuntaa, jossa “musiikkialankin” sukupuolten tasa-arvo on vuosi vuodelta lähempänä. Jo lähes kymmenen vuotta sitten julkaistun, vuoden 2017 selvityksen perusteella voi tehdä havainnon siitä, että erilaiset vallan muodot jakautuivat eri tavalla. Orkesterien intendenteissä ja festivaalien toiminnanjohtajissa oli enemmän naisia, mutta orkesterien ja festivaalien taiteelliset johtajat useammin miehiä. Hallitusten puheenjohtajiksi olivat yhdistykset ja yritykset päätyneet äänestämään tai valitsemaan enemmän miehiä kuin naisia. Yhden sanan ”valta” alla on siis monta keskenään erilaista roolia ja tehtävää.

Kannatusyhdistyksen tai vastaavan jäsenistö ja yritysten omistajat käyttävät ylintä valtaa sääntömääräisten kokousten kautta. Orkesterin ylikapellimestari käyttää taiteellista valtaa. Intendentti johtaa organisaatiota ja vastaa sen taloudesta. Hallitus käyttää strategista ja työnantajavaltaa. Musiikkiopiston rehtori johtaa oppilaitosta. Festivaalin toiminnanjohtajan tehtävä on toinen kuin taiteellisen johtajan. Levy-yhtiön toimitusjohtajan, festivaalibuukkaajan ja radiokanavan musiikkipäällikön valta muodostuu jälleen eri tavalla. 

Yleisöllä on suuri valta musiikkialoilla. Myynti, radiosoitto, algoritmit ynnä muut markkinamekanismit kuuluvat erityisesti kaupallisen populaarimusiikin ympäristöön ja toimintalogiikkaan, mutteivat ole kenellekään musiikkitoimijalle neutraali asia. Myös yleisö vaikuttaa musiikkialan toimintaan voimakkaasti. Sen maku, maksuhalu ja kiinnostus sekä muiden rahoittajien vaatimukset eivät ole musiikkialan johtajien päätettävissä, mutta ne vaikuttavat heidän valintoihinsa. Jutussa keskiössä olevan musiikkielämän osan sukupuolijakaumista ja toimintakulttuureista on edelleen varmasti paljon keskusteltavaa, mutta silloin voisi puhua juuri siitä. Jos muodollisten johtajien sukupuolijakauma ei kerro, missä todellinen valta sijaitsee, on ensin määriteltävä tämä todellinen valta ja osoitettava, kuka sitä käyttää.

Jos puhutaan koko musiikkialasta, koko musiikkiala pitää laskea. Jos puhutaan erilaisista vallan muodoista, ne pitää erotella. Jotta voitaisiin puhua valkoisten miesjohtajien vallasta “koko musiikkialan” ongelmana, tarvittaisiin siis ensin perusteellinen tutkimus, joka kartoittaa ja laskee kaikkien musiikkialojen erilaiset vallankäyttäjät: musapäälliköistä intendentteihin ja toiminnanjohtajista rehtoreihin, hallitusten puheenjohtajista ja taiteelliseen johtoon. Sen jälkeen voitaisiin aineiston perusteella tutkia, mitkä ongelmat todella ovat yhteydessä johtajien sukupuoleen, mitkä johtamisen rakenteisiin ja mitkä muihin musiikkialan toimintatapoihin.

Helsingissä 14.9.2026

Matias Häkkinen
muusikko

Linkki alkuperäiseen juttuun: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000012252065.html